Hiljaista on ollut. Olen vaihteeksi potenut kättäni. Tällä kertaa muutteesta vasen käsi ja kyynerpää. Viimeksi muistaakseni oli oikea käsi ja ranne.

No juu. Päätin piristää itseäni ja lähteä ulos. Erinäiset sympatiasadetanssit olivat tuottaneet tulosta ja satoi. (Okei itekin olen toivonut sadetta). Sade lakkasi, taivas sinersi. Kumpparit jalkaan ja maastoon. Ovelta on matkaa metsään noin sata metriä. Pääsin sen sata metriä ja taivas aukesi. Minuutti ja olin litimärkä. Päätin, että varmasti en mene heti takaisin.

Käpöttelin edestakaisin metsässä. Vadelmat ja mustikat olivat luonnollisesti märkiä. En viitsinyt niitä noukkia.

Etsin kanttarelleja. Ei yhden yhtä. Positiivista, noin yleensä sieniä pilkotti jo siellä täällä. Noin puoli tuntia harhailin ja kirosin märkiä vaatteita, huonoa saalista ja jotain kahta kangassientä, joita en viitsinyt noukkia.

Pikaisesti hukkasin itseni kartalta, mutta onneksi vain hetkeksi. Sitten löysin ne, aah monta karvarouskua. Viitsin siis jopa noukkia ne. Ja kävin hakeen ne kangassienetkin.

Sienet ovat vaan niin kauniita. Varsinkin karvalaukut.

Valitettavasti ne tarvii pilkkoa ja heittää kattilaan.

Aah, nyt on ainakin kerran sienisalaatti tai paistetut sienet taattu. Jos Esalle ei muka kelpaa, niin soitan velipojalle ja pidän suolasienikestit sellaisessa seurassa, joka tämän herkun päälle ymmärtää. (Mikon kaipaama ruokahan oli Thaimaassakin suolasienet.)